Vieraskynä: Vizslaperheeksi

Kirjoittaja: Saara Kankaanrinta

”Onpa kaunis! Ihanan värinen. Mikäs rotu tuo on…”, alkaa jutustelu tuntemattomien kanssa lähes poikkeuksetta. 

Vizsla sulattaa sydämiä kaikkialla missä liikkuu. Paitsi tyylikkyydellä, myös rakkaudella jota vizsla osoittaa lähes kaikille ihmisille. 

Meistä tuli vizslaperhe tahdon ja tuurin kautta. 

Chesapeakelahdennoutajamme kuoli 4 vuotta sitten, ja karjalankarhukoiramme seurasi perässä viime kesänä. Molemmat rakkaat koirat haudattiin lasten kanssa vuolain kyynelin tontin laidalle.

Viime kesänä olimme siis perheenä uuden edessä. Talossa ei ollut koiraa. Lapset totesivat tyrmistyneinä: ”täällä on ihan hirveän tyhjää”.

Kolme lastamme ovat eläneet syntymästään saakka koirien kanssa. Vaikka kaikki on helpompaa ilman koiraa, helppo elämä ei tarkoita onnellisinta elämää. 

On uskomattoman syvä kokemus olla samassa laumassa toisen lajin kanssa. 

Mies oli jo muutama vuosi sitten törmännyt juna-asemalla metsästäjään kahden vizslan kanssa, joka vaatimattomasti sanoi että ’toinen on ihan hyvä ja toinen on koulutuksessa.’ (Molemmat ovat käyttövalioita nykyään.)

Itse olin ihastellut kaukaa rotua, ja liityin kaikkiin vizslaryhmiin somessa. Kyselin, minkälainen vizsla on metsällä ja kotona. 

Eräs Heli vastasi heti, että hän voi kertoa rodusta ollen jo lähes 30 vuotta vizslaomistaja. Vaihdoimme ajatuksia, ja sovimme treffit. 

Edellispäivänä huomasin Heliltä postauksen vizslaryhmässä, jossa etsittiin pennulle uutta metsästävää kotia, äkillisesti muuttuneen tilanteen vuoksi. 

Emän kasvattaja oli tinkimättömän laadukas ruotsalainen Busvizslans kennel. Isä oli Helin upea Pluto, jota on hyvin harkiten käytetty jalostukseen.

Katsoin kuvaa ja olin myyty. Pienen koiran katse oli niin vakaa ja kaunis, että sielussa tuntui.

”Meillä olisi tarjolla metsästävä koti maalla, ja viisihenkinen koirankaipuinen lauma täynnä rakkautta”, summailin miehelle, joka innostui: ”ehkä meillä voisi olla saumat saada tämä pentu.”

Niinpä rotuun tutustuminen olikin samalla tunnustelu, olisiko vizsla meille, ja me perhe tälle pennulle. Pari tuntia isä-Pluton kanssa teki homman selväksi. 

Parhaat asiat elämässä tulevat usein yllätyksenä, vaikka eivät ihan sattumalta. Näin meistä tuli vizslaperhe.

Olimme koirattomana 37 päivää. Siinä oli 37 päivää liikaa koko perheen mielestä. Uusi koira ei korvaa vanhoja, vaan täydentää lauman omalla persoonallaan.

Salsa on nopea oppimaan, älykäs, ja älyttömän ihmisrakas. Vizsla todella haluaa olla iholla koko ajan, ja sehän meidän läjässä eläneelle perheelle sopii. Periaatteet sohvista ja sängyistä menivät uusiksi. 

Salsa on energiaherkkä, kuin taajuusmittari. Jopa nukkuessa syvää unta hän pomppaa pystyyn ja tulee mukaan, jos muut perheenjäsenet halaavat. Että täällähän on rakkautta ilmassa!

Vizsla tuoksuu huumaavalta ja tuntuu silkkiseltä. Eleganssissaan muistuttaa jopa hiukan kissaa, paitsi ilman minkäänlaista itsenäisyydentarvetta.

Päivä päivältä hullumman maailman keskellä - sekä teinitaloudessa - Salsa on mitä tärkein. Mikä määrä onnea ja iloa.

Vizsla on myös maineensa mukaan superenerginen. Kenguru jää pomppimisessa kakkoseksi. Juostessa vauhti on niin kova, että kuvattuja videoita pitää hidastaa. 

Meidän yksilömme on kotona hurmaava prinsessa, joka ei vaadi, vaan elegantisti ottaa asemansa. Metsässä tyyli on toinen. Metsästyskouluttaja totesi: ”wau, aatelinen sisällä, kova ja sitkeä metsästäjä ulkona”. 

Koska meillä ei ole seisojakokemusta, olemme ottaneet myös itsemme koulutuksen tosissamme. Apuna on ollut loistava ruotsalainen Mattias Westerlund. 

Pennun kasvattajan ja isän omistajan kanssa tiivis yhteistyö on ollut kullanarvoista. Uusi rotu tuo uusia ystäviä. 

Koiran hermorakenne ja metsästysominaisuudet ovat ensiluokkaiset, rajoittava tekijä lienee omistajat. Aika näyttää, onnistummeko ensimmäisen vizslamme kanssa kokeissa asti. 

Vizsla- ja lintukoiraihmisten avusta se ei jää kiinni. Eipä ole tullut vastaan tilannetta, ettei apua, tietoa tai osaamista jaettaisi. 

Tämän tekstin kirjoittajan huomaa menneen sekaisin vizsloista. Mutta kuulkaa, tämä huuma ei ehkä haihdukaan. 

Konkareille, napakoille ammattilaisillekin, tulee Sapfon sanoin hunajanpehmeät silmät, kun he puhuvat vizsloistaan. 

Se jos mikä on sydämeenkäypää.